In my head – 1st post

mennessä | syys 1, 2020 | Hyvinvointi & Lifestyle, Vanhemmuus | 0 Kommenttia

Ärsytys. Viha. Miksi? Miksi minä aina teen virheitä teksteihin? Miksi kirjoitan lehteen mainokseemme Ccdesign enkä huomaa, että sanasta puuttuu yksi L vaikka kuinka luen? Firmamme nimi on CclDesign. Miksi teen asiakkaalle käyntikortit, joissa lukee Brädintekijä? Firma on Brändintekijä. Onneksi asiakas otti asian huumorilla. Miksi kirjoitan sanat käsin niin, että viimeiset kirjaimet tulee ensimmäisenä ja sitten täytän välit? Miksi en opi muistamaan, milloin Suomi itsenäistyi? Miksi tilaan meille läjäpäin todistuksia käyttöömme, jossa on asiakasyrityksemme logo eikä meidän logoa? Miten en huomaa tällaisia, vaikka kuinka luen?

Ärsytys. En mä ole tyhmä, mutta rivit vaan pomppii miten sattuu. Teen mielestäni hirveän paljon, mutta muiden mielestä en saa aikaan. Minulla sata ikkunaa auki koneella, vailla järjestystä. Koti on siisti ja tavarat pitää olla paikallaan, mutta kissanoksennuksia voin siivota lattialta kolme viikkoa. Samaa oksennusta. Se vain on siinä. En voi sille mitään.

Tämä oli asia, johon vihoviimein ärsyynnyin työskennellessäni. Asiavirheet, jotka kaikki muut huomaavat ja minä en sitten millään. Aloin googlaamaan sanojen kirjoittamisesta sikin sokin. Osaan kuitenkin kirjoittaa aika hyvin blogitekstejä, äidinkieli on ollut 9. Lukuaineet sitten rimaa hipoen, matikka ja kässä hyviä. Olen luova. Miksi se kirja kaatuu nenään kiinni kun yrittää opiskella? Miksi saan lukea saman tekstin kymmenen kertaa ja muistan siitä yhtä vähän, joka kerran jälkeen? Samaan aikaan mieltä piinasi taas oven takana kolkuttava uupumus ja masentuneisuus. En jaksanut olla sellainen äiti, enkä puoliso mitä perheeni ansaitsee. Mutta en minä ole masentunut, ajattelen, teen ja tunnen vaan kaiken satalasissa. Silloin luin ensimmäistä kertaa tekstin ADD lapsen elämästä. Ihan kuin minä. Pieni haaveilija.

Kohti päätöksiä

Keväällä 2019 (muistaakseni) otin puhelimen kouraan ja soitin työterveyteen. Kerroin asiani ja sain lääkäriajan. Eräs ihana ystäväni, näki yhden heikoimmista hetkistäni, jolloin itkusta ei tullut loppua. Hän rohkaisi minua hankkimaan pitkän psykoterapia suhteen, jotta saisin liitävät ajatuksen palaset elämäni varrelta järjestykseen. Hän ja puolisoni olivat suuressa roolissa päätöksessä, että nyt tämä tie selvitetään. Ja olin siihen valmis. Jos en itseni, niin lasteni vuoksi, sillä kaikkein vähiten maailmassa halusin lapsilleni kärsimystä, mitä oma huono olo väistämättä heijasti heihin. Lääkärillä kerroin asiani, sanoin epäilyksistäni ADD:stä, uupumuksesta ja huimauksesta, mikä silloin vaivasi. Ensitöikseen hän tarkisti fyysisen terveydentilani kuulokokeista huimaustesteihin ja passitti lepolomalle yrittäjyydestä. Sittenpä nukuin, koko kesän, tehden vain välttämättömät asiat.

Kävin Terveystalolla tarkoituksena löytää sopiva psykoterapeutti, mutta kahden kerran jälkeen totesin, että ei tästä ole mitään hyötyä. En jaksa voivotella oloani, ilman konkreettisia ohjeita, mitä tälle asialle voi tehdä? Nappulat masennuksen hoitoon ei voi olla ainoa ratkaisu. Minulla oli todella vahva tunne, että se ei ole syy vaan seuraus, seuraus jostain muusta mitä en tiedä. Tämän jälkeen sainkin lähetteen eteenpäin Kaupungin Sairaalalle, jossa tuskastuttavan pitkä selvittelytie alkoi. Sain hoitojakson psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka olikin paras tsempparini seuraavan vuoden säännölisesti, sekä kaipaamani lähetteen neuropsykiatrian puolelle. Tämä toisaalta herätti ajatuksen, että onko minussa jotain vikaa? Olenko epänormaali? Ja mikä on normaalia? Vaikkakin, toisaalta olen aina tykännyt olla hieman outo ja erilainen. 😅

Ensimmäinen vastaanotto

Vastassani oli hoitaja, josta käytän nyt kaikella rakkaudella nimitystä mummeli. Hänellä on pitkät harmaat hiukset ja sympaattiset kasvot. En tiennyt mistä aloittaa, mutta hän johdatti käyntiä järjestelmällisesti. Tuntui siltä, että asun tyynessä kuoressa, jonka sisällä on satamiljoonaa mehiläistä surraamassa sinne tänne, mutta pesää ei löydy. Ensimmäisellä käynnillä mummeli sanoi siinä hetkessä maailmani pysäyttättävän lauseen, jonka hammasta purren ja kyyneliä niellen sulloin tajuntaani. ”Tyttö, sinä olet valtavan viisas. Olet pärjännyt näin pitkälle ilman apua, se ei ole helppoa. Miten sinä jaksat?”

Tuntui siltä, kuin joku ensi kertaa elämässäni ymmärtäisi minua ja raskas haarniska nostettaisiin harteilta. Joku ottaisi sen asian vastaan, minkä kanssa taistelen, johdattelisi perille, mihin en ole itse pystynyt. Että hän auttaisi minua löytämään mehiläisille pesän. Tästä alkoi taival ja odotin innolla jokaista käyntiä, sillä sain jokaisella käynniltä yksinkertaisia tehtäviä, yksi kerrallaan, joilla työstää omaa minäkuvaa. Rakensimme minulle uutta identiteettiä. Kävimme läpi semmoista pyramidia, jonka nimeä en muista, mutta siinä oli aiheina mm. kuinka tietyt asiat lapsuudessa vaikuttavat uskomuksien syntyyn itsestä nykyisyydyssä. Tämä oli kiehtovaa ymmärtää myös oman vanhemmuuden kannalta. On eri asia sanoa lapselle maitotölkin kaatuessa: ”voi voi, mitenkä olit taas noin kömpelö”, kuin ”hupsis, olipas meillä lentävä maitopurkki.” Tarpeeksi ensimmäistä lausetta hokiessa, lapsi alkaa uskoa olevansa kömpelö, vaikka tämä on luonnollinen osa kehitystä ja oppimista. Ymmärsin, kuinka olin oppinut määrittämään minuuttani muiden puheiden perusteella.

Sosiaalisten tilanteiden vaikeus

Eräällä käynnillä puhuimme läpi elämän piinanneesta vaikeudesta sosiaalisissa tilanteissa, kuinka ruokalaan oli vaikea mennä yksin, sillä en nähnyt massasta ihmisiä. Kadulla kävelin katse maassa ja ihmisiä oli hankala katsoa silmiin. Olin aina tosi hidas syömään ja stressasin myös sitä, sillä jos en ehtinyt syödä ja muut lähtivät, pelkäsin etten löydä ajoissa seuraavaan paikkaan. Helpoin oli, kun onnistuin olla samassa ajassa muiden kanssa. Tästä mummeli kysyi: ”Jos olet tilassa, onko sinun vaikea löytää kasvoja?” vastasin, että: ”no tavallaan, mutta jos tiedän mitä etsimälläni henkilöllä on päällä, löydän hänet helpommin.” Tähän mummeli vastasi: ”Hmm. Sinulla voi olla kasvosokeus, ei mikään ihme, että sellaiset tilanteet ahdistavat.

Kasvosokeus? Ja että mikä? Olin puulla päähän lyöty. Mikä ihme se on? Mummeli selitti minulle, että kasvosokeus on sellainen, etten tunnista ihmisten kasvoja vaan kiinnitän huomion yksityiskohtiin. Voin muistaa henkilön korvakorut, paidan, luomen, nenän muodon, mutta itse kasvot varsinkin suuressa massassa on puuroa. Jassoo, tämähän se valaisi jälleen maailmaa ja opin ymmärtämään, miksi saatan esitellä itseni seitsemän kertaa samalle henkilölle, aivan kuin ei olisi tavattukkaan. Harmikseni puolisollani on muistettavat sydämenmuotoiset kasvot, kalju ja voimakas nenä. Olisipa se, jos joka päivä olisi uusi mies kainalossa! 😂 (vitsi vitsi.)

Ehdimme tavata useamman kerran, ennen kuin tutkimusjaksoni nepsyllä pääsi alkamaan. Tänä aikana kerroin mummelille lapsuudestani, kuinka olin hyvin ujo ja mielummin leikin pienessä porukassa kuin isossa ryhmässä. Perhepäidähoidossa oli samat kaverit ja yksi päivä varahoidossa päiväkodissa, lukeutuu edelleen elämäni kauheimpiin hetkiin. Kerroin kuinka kakkosluokan aikaan nojailin välitunnilla yksin tolppaan, vaikka muut välillä käsistä vetäen koittivat saada hippaan. Kerroin myös, kuinka yhtäkkiä muutuin hiljaisesta tytöstä kovaääniseksi, aivan toisenlaiseksi kuin ennen, kuinka yläasteella en ollut enää ulkoisesti ujo, vaikka se matkusti sisälläni piinavana alitajunnassa. Kerroin hankalasta nuoruudesta ja vaikeista hetkistä vanhempien kanssa, siitä kun heitin isääni 10cm kumipohjaisella Tenpointsin kengällä, kun en saanut lähteä Porvooseen. 🤷🏻‍♀️ Tätä ei ole helppo sanoa ääneen, enkä halua siitä puhua tämän jälkeenkään ääneen, kerroin kuinka hänelle kuinka alkoholi tuli mukaan kuvioihin yläasteella, suurimmaksi osaksi siksi, että silloin kuului porukkaan ja oli helpompi olla sosiaalinen.

Miltä kaikelta olisikaan välttynyt, jos siihen aikaan olisi voitu tunnistaa tämä sisältä hiljaisten tyttöjen ominaisuus? Opettelin feikkaamaan jotain muuta, kuin mitä olin. Tällöin minulla oli jo paljon kavereita, muutamia ystäviä. Nuorilla on tapana keksiä lempinimiä ja niinhän myös minulle keksittiin, olin sipuli, koska olin aina vähän pihalla sosiaalisissa tilanteissa ja vitseissä. Myöhemmin opin kuitenkin näihinkin käytösmalleja. ”Naura niin ne luulee että tajusit”, oli yksi oikein sopiva ryhmä Irc galleria aikaan, sillä pyrin suhtautumaan huumorilla haastaviin hetkiin. Pihalla oleminen ei suinkaan ollut sitä, etten ymmärtäisi, vaan minulle on ominaista ajatella yksinkertaisetkin asiat jokaisen mahdollisen mutkan ja vaihtoehdon kautta, aivot ruksuttavat edestakaisin, mistä onkin hyötyä ongelmanratkaisussa. Nuoren elämä ei ole helppoa, eikä tunnistamattomat haasteet ainakaan auta asiaa.

Aikuisiän ADD?

Mitä jos sinulla on asperger?

”Älä nyt säikähdä, mutta ota kotiin luettavaksi nämä paperit. Huomaan sinussa piirteitä, jotka vaikuttavat yhdeltä autisminkirjon häiriöltä. En sano, että sinulla on sitä, mutta ehdotan lääkärille, että sen voisi myös tutkia.”

No nyt se mummeli myrkyn lykkäs. Olenko minä vammanen? Tämä on nolo ja stereotypinen, mutta inhimillinen ensireaktioni. Minulla, mikä? Luin paperit heti ja tietysti täytin netistä testit. Jaahas, kyllä nämä asiat käyvät järkeen. Toisin kuin ensireaktioni, ymmärsin pian mistä tässä ominaisuudessa on kyse. Kuvailisin aspergeria ennemmin luonteenpiirteenä, ominaisuutena ja erityisyytenä. Aspergerille on ominaista sosiaalisten tilanteiden kuormittaminen (väsyy niistä), käytösmallien oppiminen toisilta (ne ei synny luonnostaan) ja rutiinit. Jos rutiineista poiketaan, se aiheuttaa ahdistusta. Nämä kaikki tunnistin itsestäni pikkuhiljaa ja nyt ymmärrän, mikä määrä sosiaalisuutta on tarpeeksi päivissäni.

Olen aina luullut olevani spontaani, mutta olenkin spontaani vain omille ajatuksilleni, ja toisten, mukaan lukien puolisoni spontaanius saa meikäläisen sijoiltaan. Nyt tuli ero! Mielessäni ero on voinut tulla mitä vähäpätöisimmistä asioista, kuten tunnin myöhästymisestä loogisen syyn vuoksi. Rakkaus voi loppua , jos tilaan kaupasta berliininmunkin ja saankin omar munkin. ”Noin vähän minua rakastat, et edes kunnioita pientä toivettani. Sinä tykkäät omareista, itsekäs paskiainen!” Aspergerille on ominaista myös erityiset kiinnostuksen kohteet ja ns. kahtiajako koulussa, ne aineet mitkä kiinnostavat, sujuvat kuin vettä vaan, ne mitkä ei, ei jää mieleen kirveelläkään. Myös suoriutuminen ryhmälajeissa on haastavampaa ja ainakin minulla, yksilölajeissa helpompaa. Kuten aiemmin totesin, tietyt aineet onnistuivat vaikka olisin lintsannut koulusta (yläasteella sitä harrastin aika paljon), ja muistan eräänkin kerran kun luokanvalvojamme palautti matikan kokeeni sanoen: ”Ja Terhi, miten sinä voit saada tämmöisen numeron, et ole ollut puoliakaan paikalla.” Numero oli 9 ja matikka oli loogista, that’s it. Pidin siitä. Puolestaan historia, oli 5-7välillä ja esitelmäni olivat aina vain ”onnistuneita referaatteja.” Urheilussa olin surkea.

Mitenkäs ne mehiläiset?

ADD:ssä ominaista on tarkkaamattomuuden ja keskittymisen vaikeudet ilman tai vähemmällä ylivilkkaus- ja impulsiivisuusoireilla. Koen, että minulla ja varmasti monella muullakin ADD henkilöllä, vilkkaus on pään sisällä. Seuraavaksi kuvaan, miltä se vilkkaus pään sisällä näyttää. Samaan aikaan ajatus suoltaa tekstiä tekstin perään, tunteet menevät omaa rataa, silmät maalavat kuvia ja päänsisäinen radio toistaa kappaleita. Kirjoitan nämä esimerkit emojeita apuna käyttäen. 📝💕👁 Yritä kuvitella, että ajattelet nämä kaikki asiat samaan aikaan, ihan kuin levyjä soisi yhtäaikaisesti päällekkäin. Minuutissa. Tai puolessa minuutissa.

1. 📝Hinnastoon tarvii selvittää kalvojen ostohinta, se löytyy… millähän muut myy sitä.. 💕sanoinkohan hölmösti eilen, mitäköhän ystäväni meinaa, ymmärsikö oikein? 👁suppilo, olisipa kiva jos olisi ollut suppilo kun tekee kahvia mökillä (missä se rivi on, mitä juuri luin)

2.📝pilvipalvelussa on dokumentit, sieltä löytyy (avaan 5turhaa laskuria).. 💕mitä jos se vihaa mua, ahdistus. Onkohan A myöhässä, rakastaakohan se nyt mua? 👁suppilo, suppilo, suppilo (maalaa mielessään sitä saakutin suppiloa) ja mikä rivi nyt olikaan?

3.📝No nyt löytyi tuo, vielä pitää ettiä se minne tämä täytetään👁suppilo 💕vihaan itteäni, miksi näin 👁seuraavaksi se suppilo, muistanko ottaa (mikä se rivi nyt oli)

4.📝mitä mun pitikään tehdä? Missähän se puhelin, siellä se on lukee 💕ompa muuten ihanaa tanssia, se saa mut hyvälle tuulelle. Kaikkien pitäisi tanssia, mitähän tänään.. 👁suppilo, joo tulihan se ilmankin suppiloa, mutta mitä jos olisikin se suppilo?

Tähän vielä kun lisää päälle aukottomana korvamatona pään sisäisen radion, mistä kuuluu Savage Love tai vuosikausia vanha Pandan makeismainos. Dididii, dididii. Sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita, aina tarjoo Panda karhu herkkusuille makeita!

Voisin kuvailla, että nämä 📝 asiat ovat sellaisia mitä suuni höpöttää ääneen ja äänettömästi, jotta asiat tulee tehtyä. Tapaan sanoittaa tekemistä ääneen. 💕Nämä tunteet pyörivät taustalla, sekoittamassa tätä📝. Siihen kolmanneksi laitetaan 👁, joka piirtää kuvia aivoihini, niin lopputuloksena on sekametelisoppa. Diddiddii… 📝💕👁👂🏼 Koita nyt sitten muistaa, missä se puhelin, rahapussi ja avaimet on? Uudessa asunnossa saankin helposti 10000 askelta päivässä puhelimen etsimisestä ja olen myös löytänyt itseni autolla ilman auton avaimia kaupan parkkihallista. Avaimeton käynnistys sukkaa toisinaan.


Olen kuitenkin saanut paljon aikaiseksi kehittelemällä erilaisia tapoja ja muistisääntöjä, millä selviytyy esimerkiksi kokeista ja työtehtävistä. Näitä piirteitä löytyy varmasti monelta eri määrissä, enkä osaa tarkalleen eritellä, mitkä minulla johtuvat tästä ja mitkä eivät. Paljon on asioita, joita en edes saa tähän yhteen kirjoitukseen mahdutettua. Seuraavassa kirjoituksessa paneudun itse diagnoosiin, ratkaisuihin ja elämääni helpottaviin asioihin.

Lue lisää autismikirjosta Autismiliiton sivuilta. ADHD-liiton sivuilta löytyy tietoa myös aikuisten ADD:sta.

Shopping cart
There are no products in the cart!
Continue shopping
0