Kova kuin pohjolainen elämä
Jotta voit joskus hyväksyä itsesi, on riisuuduttava alasti ja kohdattava omat demonit. Poistettava ylimääräiset ärsykkeet ja tehtävät, nähdäkseen itsensä, sellaisena kuin on. Raakileena, joka ei ehkä olekaan kaiken oppinut ja kokenut. Oltava yksin hiljaisuudessa, katsottava peiliin ja pinottava asiat tärkeysjärjestykseen. Myönnettävä kriisi elämässä ja käytävä pohjalla. Kun ollaan siinä vaiheessa, etteivät demonit enää hetkauta oloa maan alle, hyperaktiiviseksi tai saa aikaan muuta niitä peittävää reaktiota, on mahdollista alkaa rakentamaan omaa mieltä kohti itsensä hyväksyntää. Oikotietä onneen ei ole.
Elämän varrelle sattuu valtavasti erilaisia kriisitilanteita, pienempiä ja suurempia. Lapsena hoitopaikan vaihdos, koulun aloitus tai muutto voivat saada aikaan innostusta, jännitystä ja pelkoa. Muutos vaikuttaa meihin yksilöihin yksilöllisesti eikä sama neuvo päde jokaiseen.
Aikuisena koetaan myös vastaavia muutoksia; parisuhde tai yksinolo, koulu, työ ja lapset. Näistä valtaosa on asioita, joiden ennakko-olettamus on vaikuttaa ihmiseen positiivisesti, mutta nykypäivänä ne usein myös kuormittavat meitä kohtuuttomasti. On pärjättävä yksilönä keskellä kilpailevaa massaa, hankittava titteleitä ja kunnioitusta sosiaalisesti sekä uralla. Mutta milloin statuksesta on tullut keino määrittää yksilön arvo?
Ajasta ennen kohti nykypäivää
Ainakin kuvitelmissani, aikaa ennen nykypäivää elämä on ollut maanläheisempää keskittyen toimimiseen yhdessä, perheenä. Perheen ydin on mahdollisesti ollut tiiviimpi ja laajempi, joskin yksilökohtainen hyvinvointi on ollut taka-alalla, tai siitä ei ole ollut niin paljoa tietämystä sekä poikkeavuutta on peitelty. On keskitytty yhdessä elannon hankkimiseen ja perheenjäsenten roolit ovat olleet sanomatta selvät. Kommunikoinnin välineitä ei ole ollut, vaan keskustelut on käyty naamatusten ja kuritus on ollut ruumiillista; olemme olleet ihmiseläimiä. Toisaalta, ääripäänä yksilön poikkeavuuksia ei myöskään ole sallittu ja esim natsien aikaan ”epäkelvot” yksilöt on deletoitu maailmankartalta murhaklinikoilla. Huonosti käyttäytyvä lapsi oli ilkikurinen eikä käytöksen juuria osattu etsiä.
Viimeistään koulutien alkaessa, totuus iskee päin kasvoja. Pienen ihmisen on pärjättävä ”yksin” massan mukana. Erilaisuutta kommentoidaan ja katsotaan kieroon, sillä opettajien ja aikuisten silmät eivät ehdi kaikkialle ryhmien ollessa suuria. Se on myös lapsien aitoutta, kun sosiaaliset taidot eivät ole vielä karttuneet sille tasolle, että tekstiä kaunistellaan. Jos tissit roikkuvat, niin ne roikkuvat ja that’s it.
Onneksi, nykypäivänä erilaisuuden opettaminen ja hyväksyminen otetaan kasvatuksessa paremmin huomioon. Se tulee tutuksi jo päiväkodissa, eikä ole tavatonta, että lapset kertovat kahdesta äidistä tai isästä. Häiriökäyttäytymisen taustalta ammattilaiset osaavat poimia viitteitä erilaisista persoonallisuusominaisuuksista ja niihin reagoidaan erilaisten prosessien avulla. Mutta se herkkyys, joka jokaisen lapsen sisällä on, voi jäädä ulkoisen tai äänekkään erilaisuuden peittoon. Äänetön, kiltin lapsen herkkyys, sitä me vanhemmat emme helposti kiireen keskellä näe.
Keskellä tavoitteellisen urapainin, unohdamme avata silmät hetkille, avata ne oikeasti ja hengittää puhdasta ilmaa. Sokaistuminen hienovaraisille avunhuudoille, voi hukkua jokapäisten asioiden hoitamisen valtamereen.
Statuksena hyvinvoinnin suomenmestari, johtaja ja kuusi muuta.
On enemmän kuin ihana asia, että henkisen hyvinvoinnin tärkeys on lähes jokaisen ihmisen tietoisuudessa. Mutta, mitä se tarkalleenottaen tarkoittaa? Omien unelmien tavoittelua? Työt, muutama tunti aikaa itselle ja muutama perheelle, lomamatkat palmun alla skumppa kädessä samalla opiskellen sivutoimisesti uutta titteliä? Sähköpostin perässä kun ei riitä, että lukee pelkkä nimi. Entäs sitten, kun ne palmutkin näyttävät harmaalta, vaikka päivä on rytmitetty ruokavaliota myöden oppikirjamaisen täydelliseksi? Hyvinvoinnista on muuttunut salakavalasti yksi suoritettava status muiden joukkoon, pahimmillaan samaan kerhoon liittyy myös vanhemmuus ja uralla tarvitsee olla monta arvoa, yhden osaamisalan sijaan. Inhimillinen kanssakäyminen ja yhteistuumin toimiminen on muuttunut yksilökilpailuksi, niin äitiydessä, uralla kuin hyvinvoinnissa. Ollaan menty kehityksessä ojasta allikkoon ja nyt meidän on aika löytää kultainen keskitie.
Kuuletko kuiskauksen
Muutos hyvinvoinnissa ihmisten kesken lähtee pienistä aloitteista. Silloin, kun ei ole aikaa vastata ystävälle viikon ruokapäiväkirjaa suunnitellessa, on ehkä aika pysähtyä. Miettiä, oletko alkanut suorittamaan elämää suoriutuaksesi siitä odotusten tavoin? Henkilökohtainen hälytyskelloni soi silloin, kun en kuule mitä lapseni minulle puhuvat, jos olen niin väsynyt etten jaksa viedä heitä pyöräilemään. Menestys vaatii uhrauksia, mutta missä menee raja? Mitä se menestys edes on? Voiko elämää elää ihan taviksena, ilman titteleiden litaniaa, keskinkertaisena ihmisenä, vajavaisena äitinä, yrittäjänä, jonka unelma on edelleen oppia seisomaan käsillä ja mennä retkelle lammen rantaan lasten kanssa? Osatekijä, mikä yhä useammin johtaa uupumiseen, on varmasti eläminen maailmassa, jossa on suoriuduttava yksilönä. Pyrin tietoisesti ajanjakso kerrallaan samaan, sopeutumaan epämääräisiin normeihin minkä raamit ovat levähtäneet. Vaihtoehtoja, mikä minusta tulee isona, on miljoona edelleen, ja nuorempana sama vaikutti vieläkin mahdottomammalta tietää.
Nyt haluan tehdä kuitenkin päätöksen, etten anna enää ikinä ulkopuolisten paineiden sumentaa silmiäni. Sitä henkinen hyvinvointi on minulle, yhteistuumin asioiden eteenpäin vientiä, rakentavaa kritiikkiä, läheisyyttä, pienien asioiden huomioimista ja positiivista kommunikointia, jopa ventovieraille. Sitä, että kesken urapainin, kuulen sekä huudon että kuiskauksen.
Instagram: @terhi_dreamfit
Facebook: DreamFit
Viimeisimmät kommentit