Hallittu kaaos?
Ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät että revin pelihousuni alta aika yksikön, jos tavarat eivät ole paikallaan. En saa mielenrauhaa, jos koti ei ole siisi. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meillä olisi aina siistiä, mutta voi pipari sentään minkälaiset itkupotkuraivarit siitä silloin tällöin aiheutuu. Hallittua kaaosta ei ole olemassakaan, minulle se on joko kaaos, tai järjestys. Mutta miksi ihmeessä sitä haluaa käyttää aikansa raivosiivoamiseen?
Järjestys luo harmoniaa
Koti on paikka, jossa pitää pystyä rentoutumaan. En kuitenkaan pysty täysin rentoutumaan, ellen ole saanut ympäristöä siihen kuntoon, että sitä viitsii katsella ja haistella. Puhdas ja raikas tuoksu on äärettömän iso osa sitä harmoniaa, minkä siiteys tuo. Mikään ei ole tuo parempaa fiilistä aamuisin, kun herätä puhtaaseen kotiin, puhtaissa lakanoissa ja saunan raikkaana. Viikonloppu ei ala, ennen kuin suurin osa viikon kotitöistä on tehty. Siisteys on visuaalista kauneutta ja olen hyvin visuaalinen ihminen.
Nykyinen kotimme on ihana, mutta on myös tehnyt siivousurakasta moninkertaisesti suuremman, sillä lattiapinta-alaa on sen verran, että normaaliin viikkosiivoukseen vierähtää helposti viisi tuntia ja pihatyöt sekä rakentamiset täytyy ehtiä jossakin välissä hoitamaan. Täällä asuessa olenkin oppinut hiukan joustamaan järjestelmällisyydestä siivouksen kanssa ja lattioita ei välttämättä tarvitse joka viikko pestä, jos ei ehditä kotona viettämään aikaa ja pyykitkin voi odottaa kaappiin menoa pidemmän tovin. Normaaliin siivoukseeni kuuluu, tavaroiden järjestely oikeisiin kaappeihin ja oikeille paikoilleen, pyykkien lajittelu, imurointi, lattioiden pesu, vessojen pesu, pölyjen ja lasien pyyhintä. Vihaan yli kaiken, jos kaapin avatessa sieltä tursuaa sekalaista tavaraa, siksi mm. viikkaan muovipussit ja tykkään järjestellä lelut aihealueittan. Kreisiä? Muivipussien viikkaus on itseasiassa veljeltäni opittu yksi maailman parhaimmista taidoista, tai pirkkanikseistä. 😀 Viikolla ei enää nykyään niin haittaa, jos tavarat eivät aivan heti kulkeudu omille paikoilleen, kiitos miehelleni yli seitsemän vuoden siedätyshoidosta. Ennen olin kärppänä ovella katsomassa, meneekö ne kengät kenkähyllyyn ja avaimet naulaan. Mutta miksi ihmeessä meille joillekin järjestys on niin tärkeää, kun toiset voivat olla pesemättä vessanpönttöä vuositolkulla?
Järjestelmällisyys ja stressiherkkyys
Sain mielenkiintoisen ajatuksen järjestelmällisyyden ja loogisuuden yhteydestä stressiherkkyyteen käytännön kokemuksen kautta. Miehelläni ainakin näennäisesti on parempi stressinsietokyky, häntä ei hetkauta monetkaan maalliset murheet, joista minä olisin jo vatuloinut pääni puhki. En pääse irti ajatuksista, koskivatpa ne työtä tai ihmissuhteita, ennen kuin jokainen palanen on paikallaan, olen hyvin pikkutarkka. Tästä syystä olen nyt äärettömän väsynyt, koska sain usean vuoden projektin vihdoin liki päätökseen. Minun aivoilla ja pikkutarkkuudella se tarkoittaa monen vuoden yhtäsoittoista ajattelutyötä, ympäri vuorokauden, 24/7. En lopeta, ennen kuin ongelma on ratkaistu, eikä myöskään viikonloppu ala, jos ei ole puhtaat vessanpöntöt. Muistan ala-asteen matikan tehtävistä kuvan, jossa oli porkkanoita lokerossa, tehtävänantoa en kylläkään muista. Muistan kuitenkin fiiliksen, kuinka porkkanoita piti olla oikea määrä kyseisissä lokeroissa, joten monesti nykyäänkin käytän keskeneräisistä ajatustöistä vertauskuvaa; ”nyt ei kyllä ole kaikki porkkanat lokerossa.” Koitan jatkossa pitää näppini irti vastaavista urakoista, sillä minulle on paljon sopivampaa tehdä nopeita projekteja, joiden porkkanat saa lokeroitua päivässä tai parissa. Näin ollen aivotkin saavat lepoa vähintään kahden päivän välein. 😀
Priorisointieroja
Suhteessamme minun äärimmäinen järjestelmällisyys versus puolisoni äärimmäinen summittaisuus, on varsin mielenkiintoinen yhdistelmä. Oma työpöytäni on usein sotkuinen, kun työt ovat kesken, mutta hänen työpöytäänsä (joka on pinta-alataan nelinkertainen) ei kirjaimellisesti näe. Siinä on ollut pöydän kansi, silloin kun pöytä rakennettiin. Nyt siinä on minun hermoni kiehumispisteeseen saava järjetön läjä aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Minulla nousee käsikarvat pystyyn pelkästä ajatuksesta, miten joku voi työskennellä niin ja miksi ihmeessä minä ylipäätänsä haluan olla ihmisen kanssa kuka aivan vastakohtainen?
Olen kuitenkin looginen ihminen, vaikkakin tunteellinen sellainen, niin objektiivisesti ajateltuna kaoottisen pöydän omaavalla ihmisellä on parempi kyky selviytyä kaaoksessa. Ja sitä elämä välillä on. Kaaos ihminen keskittyy enemmän kokonaisuuteen, järjestelmällinen yksityiskohtiin ja kun ne laitetaan samaan soppaan, siitä voi tulla ihan hyvääkin. Päädyn siis näkökantaan, että minun olisi hyvä oppia myös hiukan kaoottiseksi, jotta elämässä selviytyy paremmin. Sekasorron sietäminen kotona on loistavaa käytännön terapiaa ja selviytymistaitojen kehittämistä mitä tulee stressiherkkyyteen. Puolisonikin ehkä jonain päivänä myöntää, että jos on myöhässä, on parempi kertoa rehellisesti tulevansa kello 13.00 eikä kello 10.00, sillä kaikki eivät jaksa odotella kolmea tuntia vaikka vartin sijaan.
Yhteenvetona, olen siis tehnyt pienoisen löytöretken omien käyttäytymismallien uumeniin. Parisuhteessa yleensä löytyy vaikka millä mitalla niitä arkisia asioita, joissa täytyy oppia tekemään kompromisseja. Järjestelmällisestä ihmisestä ei voi muuttaa hällä väliä henkilöä, sillä loppupeleissä oman persoonan muuttaminen väkisin ajaa vain ahdistuksen tunteisiin, jotka myöhemmin purkaantuvat. Sen sijaan, voimme kehittää keinoja, joilla näkemyseroja voi lieventää molemmille sopiviksi. Esimerkiksi, muutettuamme uuteen kotiin, annoin miehelle vaatehuoneen käyttöön. Minua raivostuttaa hänen vaattensa, mitkä ovat ympäriinsä levällään (omat eivät tietenkään häiritse :D.) Toki olisin itsekin halunnut vaatehuoneen, mutta aivorauhan säilyttämiseksi on parempi teljetä sekamelska yhden oven taakse. Voin myös tiskata tiskit, jotka ovat aseteltu epäjärjestykseen tiskikoneeseen. Tämän vuosien opettelun tulos.
Nämä ovat näennäisesti pieniä asioita, mutta korreloivat hienosti laajempaa käyttäytymismallia ja minäkuvaa. Käytännön asioista pääsee helposti sukeltamaan syvemmälle ihmisen persoonaan ja avoimin mielin tulkitsemalla ja hyväksymällä näitä ”vikoja”, on myös mahdollista laajentaa omaa perspektiiviä asioihin. Se, missä minä olen tarkka ja puolisoni ei, ei tarkoita sitä etteikö puolisoni olisi minua tarkempi jossain asiassa. Toki herkästi ärsyynnyn vain omaa ympyrääni koskettavaa asiaa, mutta eikö lopulta ole hyvä, että erilaiset kiinnostuksen kohteemme täydentävät pakkaa? Tärkeää on löytää omat ja toisen vahvuudet, ne voivat olla niin käytännön asioita, kuin vaikka ihmissuhde ja tunne-elämän taitoja. Kolikon kääntöpuoli ei aina ole mutainen, kun malttaa nöyrin mielin analysoida asiaa.
Huomaatko sinä olevasi välillä turhan tarkka tai kriittinen omaa vaatimustasoasi kohtaan, joko itsesi, kodin tai puolisosi suhteen?
Toivottavasti teksti herätti hiukan ajatuksia, ihanaa syksyn alkua!
Viimeisimmät kommentit